Ah armas Aasia

Noni viimeisia viedaan. Pitka matka takana, paljon kaikkea ihmeellista nahnyt ja paljon jai nakematta, eli takaisin on tultava. Kiva palata kuitenkin Suomeen etsimaan toita ja asuntoa. Tai no en nyt oo oikee viela keksiny mita kivaa siina on, mutta kai sita jollain pitas elaakkin. Muutaman tunnin paasta lahtee lento taalta Lontoosta kohti Helsinkia, eika onneks tarvii alkaa ensimmaisena tappelemaan riksakuskin kanssa hinnasta hotellille, vaan yllatys kyyti on odottamassa. Suusta saattaa aluksi lennella normaalia enemman sammakoita, kun on tottunut puhumaan salakielta eli suomea vain Elinan kanssa ja tietysti olettaa ettei kukaan muu ymmarra.

Petteri

Hei,
viimeinen matkapaiva!

Ensin viela takaisin Manilaan:
Viimeisen illan kunniaksi saatiin aikaan Petterin kanssa kunnon riita ja seuraavana aamuna oli totaalinen "ei enaa ikina tanduay-rommia"-olo, etta taitaa ollakkin jo aika palata kotiin.

Viimeinen paiva sadekauden riepottelemassa Manilassa kaytiin vanhassa kaupungissa eli Intramuroksessa seka kukkotappelussa suurella areenalla ehka jopa tuhatpaisen katsojajoukon jatkona.
Isot mainostaulut esittelivat erilaisia kukkodouppeja, raha vaihtoi omistajaa vilkkaasti, vedonlyojien huuto yltyi korvia huumaavaksi ja sulat pollysivat taistelukehassa. Kanssakatsojien villi vedonlyonti oli niin mukaansatempaavaa, etta nousin itsekkin penkille seisomaan hyvan nakyman takaamiseksi. Veriroiskeet ja hengilta nokitut kukot puolestaan saivat ymmartamaan miksi olin katsomon ainut nainen. (Saalitti havinneiden kukkojen julma kohtalo, vaikka olenkin monina aamuyon tunteina toivonut joukkokuolemaa noille kirotuille kiekujille.)
Kukkotappelut ovat selvasti tarkea osa filippiinilaista kulttuuria: Valtavan yleisosuosion lisaksi mainostauluilta ja kauppojen hyllyilta loytyy taistelukukkojen erityisravinteita ja DVD-kauppojen valikoimista levyllisia kukkotappelujen tahtihetkia ja ratkaisevia otteluita.

Nyt ollaan parinkymmenen tunnin matkanteon seurauksena Lontoossa odottomassa viimeista lentoa ja Suomeen paluuta, joka herattaa hyvin paljon tunteita ja ajatuksia. Ahdistusta, jannitysta, innostusta...
Toisaalta on ihanaa nahda kaikkia rakkaita ihmisia ja MIISAA ja lansimaisia mukavuuksiakin (kuten toimivaa ja siistia vessaa) osaa taas arvostaa ihan uudella tavalla, mutta kalliit hinnat, edessa oleva (epatoivoinen) tyonhaku, kylma ilma ja arkinen elama ilman jatkuvia uusia paikkoja ja kokemuksia tuntuu hiukan masentavalta.
Oma elama, oma asunto, omat jutut, oma sanky ja vaatekaappi ovat kuitenkin jotain mita reilun kolmen kuukauden reppumatkan jalkeen ainakin mina kaipaan.

Kääks viimenen ilta edessä!!

Toissapäivänä retkeiltiin vielä Sagadassa hienolle vesiputoukselle ja nautittiin lempeän lämpimästä säästä (ja iltapäivän rankkasateesta) ennen kuin laskeuduttiin alas Cordilleran vuoristosta, takaisin hikiseen Manilaan.

Eilinen meni hyvin pitkälti bussissa istuessa. (Kylmissään, kusihätäsenä, päänsärkysenä ja tylsistyneenä miettien kuinka ihanaa, ettei enää tarvii tehä näitä maratonibussimatkoja.)

Tänään käytiin supermegaylivaltavassa ostoskeskuksessa tuhlaamassa jäljellä olevia pesoja. Pian aletaan valmistautua viimeseen iltaan (rommi on jo kylmässä).

Huomenna mennään vielä kukkotappelua katsomaan. Lupaan kirjoittaa vielä yhdet terkut tänne, ennen kuin pääsen kertomaan loput ihan kasvotusten...ja Petterilläkin on vielä asiaa..

Hei vaan,

Tultiin eilen jeepillä (sisällä ja katolla matkustaen) Sagadaan, pienehköön kylään Cordilleran vuoristoon.
Eilen seikkailtiin vesiputoukselle uimaan ja tavattiin siellä porukka manilalaisia nuoria, joitten siivellä päästiin opastetulle kierrokselle läheiseen Echo Valleyhin. Reitti oli liukas ja muutenkin hankala kulkuinen ja jouduttiin kulkemaan paljain jaloin, koska meillä oli vaan liukkaat släpärit jalassa. Ihan kivaa se oli silti ja nähtiimpä kuuluisia "roikkuvia arkkuja": Täällä vanhat heimoihmiset on vuosisatoja -ja edelleenkin ripustanu vainajien arkut vuoren seinämille sekä luoliin. Arkuissa tosin on vain luut, koska ensin arkut jätetään auki ja eläimet syö ruumiin. Kiva.

Tänään käytiin hauskalla luolaseikkailulla. Seikkailu kesti kolmisen tuntia ja sisälsi erittäin vaativia ja luikkaita paikkoja, kaulaa myöten kahlaamista/uimista, köyden varassa roikkumista, pelottavia pudotuksia, ahtaita välikköjä ja hienoja maanalaisia kivimuodostumia. Miä liukastelin lähinnä perseelläni tai neljän raajan varassa menemään. Petteri kiipeili ku joku luolaeläin.

Terveisin,
Elina ja Luolaeläin

Hei,

Kulutettiin Manilassa eilinen päivä valtavilla MALLeilla hyörien ja leffassa. Petteri ylipuhui miut kattomaan Terminator 4:sta (jonka olemassaolosta oltiin molemmat ihan tietämättömiä). Leffa oli muuten ihan katottava, mutta hiiri hyökkäsi salin pimeydessä meidän eväskassiin kesken elokuvan ja söi Petterin juustot. Leffa myös katkesi kaksi kertaa pariksi minuutiksi jostain tuntemattomasta syystä.

Illalla lähdettiin bussimatkalle helvetistä: Penkit oli ahtaat, eikä niitä saanut makuuasentoon ja ilmastointi ihan täpöllä, minkä takia bussissa oli varmaan pakkasta.
Tänään saavuttiin Banaueen, Luzonin saaren keskivaiheille. Nukuttiin viime yön univelat, jauhettiin Betel-pähkinöitä ja kastuttiin litimäriksi iltapäivän rankkasateessa. Nuo Betelit on Kaakkois-Aasialaisten tupakanvastine. Betel-palmun pähkinää dipataan etanankuorijauheeseen ja kääritään (tupakanlehden kera) tietyn puun lehteen. Sitten sitä pureskellaan tuolla poskessa ja klimpitään verenpunaista nestettä. Me ei tuosta ihmeempiä kiksejä saatu, mutta paikalliset tuntuu olevan aika addikteja.

Annalle ja Ilonalle tiedoksi, että kotiin tullessani haluaisin syödä ainakin hyvää leipää, juustolla, kurkulla ja kalkkunalla päällystettynä, soijamaitoa (sitä alpro soya lightia), viiliä sekä jos oikein innostutte laittamaan, niin perunamuussi ja lihapullat olis aika taivas